Ultrajuoksun ja maratonin erot


Yhtenä parhaimpana aerobisen kunnon mittarina toimii kestävyysjuoksu, joksi yleisurheilussa katsotaan kaikki yli 3000 metrin juoksumatkat. Arvokisoissa matkoina ovat 5000 ja 10 000 metriä ja kuninkuuslajina on 42,195 kilometrin mittainen maraton. Maraton on ollut olympialaji vuodesta 1896 alkaen, jolloin ensimmäiset nykyaikaiset olympialaiset järjestettiin Ateenassa. Naisten osalta maraton pääsi mukaan olympialaisiin vasta vuonna 1984. Vaikka maratonin juokseminen on erittäin arvostettu saavutus niin ammattiurheilijalle kuin kuntoilijallekin, taivalletaan sitäkin pidempiä matkoja sekä radalla että muissa maastoissa.

Yli maratonmatkan mittaisia juoksusuorituksia kutsutaan ultrajuoksuiksi, joita voidaan määritellä matkan tai ajan perusteella. Lyhin virallinen matka ultrajuoksukisoissa on 30 mailia eli 48,280 kilometriä. Yleisimpiä ultrajuoksumatkoja ovat 80, 100 ja 160 kilometriä ja aikaperusteisia kilpailuita ovat esimerkiksi 24 tunnin juoksut, mutta pisimmillään ultrajuoksukilpailu voi kestää useita kuukausia. Tunnetuin ultrajuoksu on 246 kilometrin mittainen Spartathlon-kilpailu. Suomessa merkittävimpiä juoksutapahtumia ovat esimerkiksi vuodesta 1972 järjestetty, 100 kilometrin mittainen Suomi-juoksu, sekä Kolilla juostava, vaativimmillaan 130 kilometrin mittainen Vaarojen maraton.

Olympialaji ja juoksun villi länsi

Suurin yksittäinen ero maratonin ja ultrajuoksun välillä on matkan pituus, sillä ultrajuoksu alkaa siitä, mihin maraton päättyy. Tämä luonnollisesti vaikuttaa urheilijoiden harjoitteluun ja muihin lajien asettamiin vaatimuksiin. Hyvin kuvaavaa kyseisten lajien eroissa on se, että maratonit järjestetään aina tiukasti valvottuina, mutta ultrajuoksijat osallistuvat kilpailuihin yleensä omalla vastuullaan. Ultrajuoksukilpailijoilta myös edellytetään kokemusta ja palavaa intohimoa lajia kohtaan, sillä palkintorahoja kisoissa ei juurikaan jaeta. Syyt juoksemiseen on siis löydyttävä jostain muualta kuin maineesta ja tavoiteltavista palkinnoista.

Uskaliaasti kuvattuna ultrajuoksun voisi sanoa olevan kestävyysurheilun villi länsi, jossa urheilijoiden fyysinen suorituskyky ajetaan toisella tapaa äärimmilleen kuin maratonissa. Maratonissa juoksualusta on kova asfaltti, joka on eri tavalla kehoa rasittava kuin vaihtelevissa ja usein pehmeäalustaisissa maastoissa juostavat ultrajuoksut. Ultrajuoksuun valmistaudutaan yleensä lähes samalla tavalla kuin maratoniinkin, mutta harjoitusmatkat ovat selvästi pidempiä. Lyhyempi maraton mahdollistaa myös nopeamman juoksuvauhdin, sillä ultramaratonissa riittävän hidas tahti välillä jopa kävellen on edellytys maaliin selviytymiselle.

Tahdonvoimalla maaliin

Eräs ultrajuoksua leimaava piirre on sen yhteisöllisyys. Maratoniin verrattuna hidas eteneminen voi mahdollistaa jopa seurustelun matkan aikana ja kilpakumppanilta saatava kannustus auttaa jaksamaan aina pidemmälle. Sen sijaan maraton varsinkin arvokisatasolla on kovaa kilpailua, jossa eteneminen kärjessä on jokaisen osallistujan tavoitteena. Toki edellä juoksevasta saa kiriapua, mutta viimeisten kilometrien aikana yksinäinen eteneminen kärjessä on paras mahdollinen tilanne. Molemmat lajit vaativat äärimmäisen hyvää fyysistä kuntoa, mutta myös henkistä kanttia mitataan.

Sekä ultrajuoksun että maratonin sanotaan myös mittaavan tahdonvoiman määrää. On kiistämättä selvää, että varsinkin ultramatkojen osalta fyysisen kunnon loppuessa vain riittävän kova halu suoriutua maaliviivan yli ratkaisee lopputuloksen. Myös huippukuntoisten urheilijoiden kohdalla kipu on osa juoksusuoritusta, sillä jalkojen ja muiden ruumiinosien hiertymät sekä levon ja unen puute saavat kehon oireilemaan monin tavoin, ultrajuoksussa vielä voimakkaammin kuin maratonissa. Kestävyyslajeissa esimerkiksi irtoilevat varpaankynnet ovat täysin tavanomaisia ja äärimmilleen venyvät urheilijat voivat kärsiä myös tajunnan tason laskusta.

Ennen ja kesken kisaa tehtävät ravintotankkaukset

Kehon suorituskykyä vahvistava ravitsemus on tärkeä osa urheilijoiden elämää sekä harjoituskaudella että kisojen aikana. Kestävyysurheilu kuluttaa pääasiassa elimistön hiilihydraattivarastoja, joita varsinkin maratoonarit tankkaavat ennen kisoja. Muutaman tunnin mittaiseen suoritukseen kyseinen tankkaus riittää ja kilpailun aikana pärjää nesteytyksellä ja urheilujuoman mukana saatavalla lisäenergialla ja suoloilla, joilla estetään lihasten kangistuminen ja pahimmillaan pyörtyminen. Maratonilla yleensä 30 kilometrin kohdalla elimistö siirtyy käyttämään energianlähteenä hiilihydraattien sijaan rasvaa, jonka moni urheilija kokee kisan hankalimpana hetkenä.

Ultrajuoksussa matka on selvästi pidempi kuin maratonissa, ja näin ollen kisa on myös kestoltaan pidempi, useista tunneista jopa vuorokausiin, joten tankkaukseen on kiinnitettävä huomiota erityisesti suorituksen aikana. Ennen kisaa tehtävä tankkaus ei ultrajuoksussa ole yhtä tärkeä kuin maratonissa, sillä keho joka tapauksessa menettää kaikki tankatut hiilihydraatit ennen maalia. Tästä johtuen ultrajuoksu on käytännössä lähes jatkuvaa tankkausta, joka nesteiden lisäksi on hiilihydraattipitoisia, mahdollisimman vähän käsiteltyjä ruokia, kuten leipiä, puuroja ja pastoja.

Harjoittelu on tie menestykseen

Kestävyyslajeista on usein todettu, että muihin lajeihin verrattuna urheilijan korkeampi ikä on vain eduksi. Kehon tottuminen pitkien matkojen juoksuihin on nimittäin pitkällisen harjoittelun tulosta. Jo valmiiksi hyväkuntoisen ihmisen harjoittelu maratonille on aloitettava vähintään puolta vuotta aiemmin. Tavoitteena on parantaa lihaskuntoa, hapenottokykyä ja yksinkertaisesti totuttaa keho pitkäkestoisiin suorituksiin. Noin sadan kilometrin ultrajuoksuun riittää perinteinen maratonharjoittelu, jossa harjoitusmatkat vain kasvavat pidemmiksi. Siihen sisältyy usein viikoittainen 50 – 60 kilometrin lenkki tai useita pitkiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä.

Yhteenveto

Maratonin ja ultrajuoksun eroavaisuuksia verratessa merkittävin asia on juostavien matkojen pituudet. Maratonin pituus on vakio, 42,195 kilometriä, ja ultrajuoksujen matkat lähtevät siitä ylöspäin. Ultrajuoksujen pituuksia voidaan määrittää joko juoksumatkan tai ajan perusteella, joista yleisimpiä ovat esimerkiksi sadan kilometrin tai 24 tunnin juoksut. Kumpikin mainituista juoksulajeista vaatii pitkäjänteistä harjoittelua, jossa keho totutetaan kuormitukseen niin hapenottokyvyn kuin lihaskunnonkin osalta. Fyysisen kunnon lisäksi kilpailutilanteessa myös urheilijan henkinen kapasiteetti määrittää sen, pystyykö hän suoriutumaan maaliin, vai loppuuko kilpailu ennen maaliviivaa.